keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Miehen tuska





Olen kovasti miettinyt, mikä on miehen rooli tässä elämäntilanteessa. Tottakai asia on yhteinen, no doubt about it, mutta mitä olisi elää tätä ilman fyysisiä kokemuksia hoidoista, kuukautisista ja keskenmenoista.

Meillä asian työstämisessä on selvästi roolit, jossa minä ulvon, että mistään ei tule mitään; kokoan itseni; teen kaikki vippaskonstit kierron alussa ja puolivälissä; jännitän, tunnustelen ja jännitän; romahdan; ulvon, ettei tästä mitään tule. Mies on tukipilari. Ankkuri. Järjen ääni. Rauhoittaja. Se rakkain ihminen, joka suhtautuu asiaan järjellä ja suurella luottamuksella tieteeseen.

Kävin vajaa pari kuukautta sitten puhumassa (itkemässä) lapsettomuuteen paneutuneella psykologilla. Hän kovin painotti sitä, että mies suree yhtä lailla. Eri tavalla, mutta suree. Uskon kyllä ja tiedän, että mieheni suree. Vaikka kyyneleitä ei ole juuri tullut, on tämä varmasti jättänyt häneenkin jäljen. "Vuorovedoin", sanoi psykologi. Se oli minusta ihanasti sanottu. Tulee, ja on tullutkin, hetkiä, kun minun on pitänyt olla lohduttaja. Onneksi olen voinut välillä olla se, joka tsemppaa. Edes sen arviolta 4% kerroista.


























Olen niin onnellinen, että olen joutunut kokemaan tämän onnettomuuden juuri tuon ihmisen kanssa. Olen monesti lukenut, että lapsettomuus voi ajaa pariskunnat vastakkain, mutta meillä se on tuonut meitä lähemmäs: onhan meillä yhteinen vastustaja, jota vastaan käymme jatkuvaa taistelua.



































Ei kommentteja:

Lähetä kommentti