maanantai 5. helmikuuta 2018

Miten kävi

Niin se kävi, vuoden pimeimpänä aikana syntyi pieni valonpilke, esikoinen. Viime vuosi oli semmoinen tunnemyrskyn silmäke, että vasta nyt kaikkea käy läpi, kun etäisyyttä on jo saatu edes vähän.

Raskaus sujui hyvin. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet pelkäsin aivan hirveästi, mutta kun pikkuihmisen liikkeet alkoivat tuntua, sain rauhan. Olen niin kiitollinen lääketieteelle ja että meillä kävi lopussa hyvä tuuri - tuuristahan tämä lopulta on pitkälti kiinni.

Ristiäiskortissa luki osuva runo:

Niin kauan odotettu
niin hartaasti toivottu
niin suuresti rakastettu
jo kauan ennen syntymääsi.

Miten pitkältä tieltä
miten syvältä kivusta
viimeiseltä rajalta
äitisi sinut nouti.

Ja nyt vain hymyä
valoa viattomuutta
kuin säteilevä heinäkuun päivä.
Varjoton.
Kuin ei koskaan syksyä.
Talvea. Pakkasöitä.

Elämä
pitele hellin lujin käsin aarrettasi.
Varo pudottamasta sylistäsi
tomuiselle kiviselle tielle
ennen kuin nämä
nauravat ruusuvarpaat
valmiit vahvat
hyppimään kiipeilemään kivien yli.
Innolla. Ilolla.


(Maaria Leinonen)


Lukijoita on riittänyt kirjoittamattomuudesta huolimatta. Onko vielä toiveita, että kirjaisin ivf- ja lapsettomuusajatuksia tai entisen lapsettoman raskausfiiliksiä näin postuumisti? Ajantasaisesti en osannut niitä maailmalle esittää.

Jos luet tätä samassa epätoivon ja toiveikkuuden rajamaastossa, jossa itse olin vuosi sitten, toivon sinulle uskoa ja sinnikkyyttä. May the force be with you!