Olemme kuitenkin pitäneet lapsettomuuden ja hoidot salassa perheiltämme. Omien vanhempieni kohdalla olen ajatellut, etten halua lisätä heidän huoltaan. Ajattelin, että tässä kertomisessa pätee matematiikka, jossa jaettu asia ei jakaannu pienempiin osiin, vaan kertautuu levitessään tuskana lähipiirille. Mietin, että omaa stressiäni ei lievitä se, että tiedän äitini jossain olevan surullinen ja toivovan samaa ihmettä, ehkä kyselevän asiasta jatkuvasti.
Saimmekin asian pidettyä vanhemmiltani melkein kaksi vuotta. Jopa ne hetket, kun kysyttiin suoraan, että "no milloinkas sitä teille tulee vauva" ja kun häkellyksissäni vastasin jotain ympäri pyöreää.
Kertomattomuudesta tuli kuitenkin valtava virtahepo olohuoneeseen. Kun kerroin kuulumisia eli puhuin niitä näitä lapsettomuusvirtahepo katsoi minua mielessä ja väistin kerta toisensa jälkeen sen katseen. En puhunut asiasta, puhuin kaikesta muusta. Lopulta kuitenkin virtahepo kasvoi kasvamistaan ja lopulta asia kävi ilmi.
Olin lomamatkalla äitini kanssa viime viikolla. Ehdimme jo lentää lomakohteeseen, ja olin miettinyt monia, monia kertoja etukäteen, kerronko asiasta yhteisellä reissulla. Kun pääsimme määränpäähän ja menimme kahvilaan, asian tuska tuli fyysisenä reaktiona päälle. Yrittäessäni ottaa leivästä kiinni käteni
Sitten täräytin asian suoraan. Juuri kuin se on. "Äiti, meillä on ollut vähän vaikeaa." "Äiti, oon ollut kaksi kertaa raskaana, mutta saanut keskenmenon." "Äiti, nyt me vaan uskotaan, toivotaan ja luotetaan lääketieteeseen." Itkin ja kerroin. Koko kahden vuoden. Epäloogisesti ja välillä varmasti epäselvästi, mutta puhuin.
Ja kuinka helpotti.
Uskomatonta, kuinka olohuoneen virtahepo muuttui tomuksi ja lensi tuulen mukana pois. Oli todella helpompi hengittää. Kun sain asian ulos, siitä puhuttiin loman aikana vielä useasti. Oli hyvä, että kerroin. Näköjään asia sittenkin jakaantui, ei kertaantunut.
Arvon "kollegat", puhukaa! Siis oikeasti, PUHUKAA!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti