torstai 10. marraskuuta 2016

Lapsettomana ystävyyssuhteissa

Vuosi sitten kun lapsettomuustutkimuksiamme ei ollut vielä aloitettu, en tunnistanut yhtään kuvauksia siitä, kuinka lapsettomuus voi käydä sosiaaliseksi esteeksi. Nyt ensimmäisten tuloksettomien hoitojen ja yli kahdenkymmenen kuukautispettymyksen jälkeen olen tavoittanut nuo sosiaaliset ongelmat. Toki toisten vauvailo, josta kirjoitin aiemmin on yksi näistä ongelmista, mutta on niitä muitakin.

Ystävyyssuhteissani lapsettomuuden kertominen on yleensä lähentänyt välejäni ystäviini. Mutta on minulla kokemusta myös päinvastaisesta. Kun yksi ystävistäni kuuli pari vuotta sitten, että alamme yrittää "lapsentekoa", hänkin yhtäkkiä keksi saman kahden kuukauden Tinder-tuttavuuden kanssa. Hän tietenkin pamahti heti siunattuun tilaan, toisin kuin minä. Raskaaksi tulemisen jälkeen ja vauvan saatuaan hän on usein korostanut omaa onnistumistaan ja jopa suoraan neuvonut, että "tee nyt äkkiä lapset, kun olet vielä nuori". Siis ihminen, joka tasan tietää suurimman toiveemme. Koin tuon ja muutaman muun vastaavanlaisen töksäyttelyn tahallisena kiusaamisena. Kuka oikeasti sanoo noin ja miksi?! Ei ystävä tee noin! Noiden kommenttien jälkeen välillemme repesi kuilu, jonka jälkeen en edes ole voinut kertoa, että nyt olemme hoidoissa, vaikka toki hän sen arvaa. Olemme edelleen osa samaa ystäväpiiriä, mutta koin töksäyttelyt niin tahallisina ja käsittämättöminä puukkoina, että en ole enää puoleentoista vuoteen puhunut sanallakaan tilanteestamme. En usko, että välimme palautuvat koskaan enää vilpittömiksi.

Mutta on se lapsettomuuden - valtavan kipupisteen - paljastaminen lähentänytkin. Ja aina lähentänyt aiemmin kerrottua lukuun ottamatta. Kuinka ihanaa myötätuntoa olen saanut ystäviltä ja kuinka elämää suurempiin keskusteluihin se on vienyt. Parhaimpia hetkiä ovat olleet ne, kun ystävät eivät ole edes yrittäneet neuvoa, vaan todenneet kanssani yhteen ääneen, että voi paska. Jos joku on itkenyt kanssani, on se ollut lähintä tukemista. Erään vähän etäämmän ystävän kanssa otimme jättiharppauksen kohti toisiamme, kun jaoimme lapsettomuuskokeuksia, hän entisenä, minä nykyisenä lapsettomana.

Huomaan, että olen alkanut vältellä ihmisiä, jotka puhuvat ainoastaan lapsistaan eivätkä kysele minun kuulumisia lainkaan. Ei tarvitse kysyä lapsiasioista, vaan yleisesti, että mitä kuuluu. Mitä se sellainen on, että nähdään vain puhuakseen omista lapsista. Uskon, että näillä kokemuksilla pyrin välttämään viimeiseen asti tuollaista yksisuuntaista tietä. Nytkin kyselen kohteliaasti sekä lasten että erityisesti ystäväni kuulumisia. Olen joskus jopa kysynyt erikseen, että mitä sinulle  kuuluu, kun ensimmäiseen kuulumiskyselyyn on vastattu lapsen kuulumisilla. 

Sosiaalinen media ärsyttää välillä. Mietin, että piilotanko ne tutut ja hyvätkin ystävät, jotka päivittävät jatkuvalla syötöllä vauvakuvia univelkaisine outoine hashtageineen. Olen kuitenkin päättänyt hyväksyä nekin. Ei se helppoa ole. Toivoisin olevani teflonia, johon moinen ei tartu, mutta kyllä ne huonolla hetkellä riipaisevat. Joskus jopa salaa toivon, että olisipa tuo vauva tosi itkuinen ja tuntisipa tuo äiti itsensä tosi yksinäiseksi. Hirveää! Kehtasinko sanoa tuon ääneen? Vaikka on kiusallista lausua ääneen tällaista kateellisuutta, en usko, että olen ainoa, joka tuntee tällaisia katkeruuden kalkkeja.

Summa summarum olen kuitenkin äärettömän kiitollinen ystävilleni. On heillekin varmasti vaikea rako tukea ystävää pystymättä kuitenkaan muuttamaan tilannetta. 

Ei tästä selviäisi ilman ystäviä. Ei elämästä selviäisi ilman ystäviä.


"Mistä tunnet sä ystävän

Onko oikea sulle hän
Ajat ankeimmat selvittää
Kuka viereesi jää
Kun on sinulla vaikeaa

Ja kun tarvitset auttajaa
Sillon ystävyys punnitaan
Menee muut menojaan"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti