Tv-vinkki: Hartain toive lapsi

Huomasin, että Yle Areenassa näkyy jälleen kuusiosainen ruotsalaisdokumenttisarja Hartain toive lapsi. Ohjelma käsittelee nimensä mukaisesta lapsettomien hartainta toivetta ja keinoja kohti vanhemmuutta. Tänään on ilmestynyt vasta ensimmäinen vajaan tunnin jakso.

Kirjavinkkausta

Luin kesällä useita kirjoja lapsettomuudesta. Suosittelen sitä myös muille! 

Ensimmäisellä kerralla luin lapsettomuuskirjaa kirjastossa ja nyyhkin salassa nojatuolin ja ison toppatakin suojissa. Esitin (huonosti) flunssaista, kun pyyhin nenääni ja niistin jatkuvasti. Seuraavalla kerralla lainasin kirjoja kotiin. Lainatessani toivoin, ettei kukaan näe minua kyseisten kirjojen kanssa ja piilottelin kirjapinoa kuin konsanaan vanha pervo pornolehtiä takin liepeiden sisällä. Jännä, miten se tuntuikin niin salattavalta asialta. Sain kirjoista kuitenkin paljon tukea ja opin uutta. Lämmin suositus!

 

Mahtavaa, että meillä on kirjastoja, joista voi ilmaiseksi lainata hyvää luettavaa eli uusia ajatuksia!

Lapsettomana ystävyyssuhteissa

Vuosi sitten kun lapsettomuustutkimuksiamme ei ollut vielä aloitettu, en tunnistanut yhtään kuvauksia siitä, kuinka lapsettomuus voi käydä sosiaaliseksi esteeksi. Nyt ensimmäisten tuloksettomien hoitojen ja yli kahdenkymmenen kuukautispettymyksen jälkeen olen tavoittanut nuo sosiaaliset ongelmat. Toki toisten vauvailo, josta kirjoitin aiemmin on yksi näistä ongelmista, mutta on niitä muitakin.

Ystävyyssuhteissani lapsettomuuden kertominen on yleensä lähentänyt välejäni ystäviini. Mutta on minulla kokemusta myös päinvastaisesta. Kun yksi ystävistäni kuuli pari vuotta sitten, että alamme yrittää "lapsentekoa", hänkin yhtäkkiä keksi saman kahden kuukauden Tinder-tuttavuuden kanssa. Hän tietenkin pamahti heti siunattuun tilaan, toisin kuin minä. Raskaaksi tulemisen jälkeen ja vauvan saatuaan hän on usein korostanut omaa onnistumistaan ja jopa suoraan neuvonut, että "tee nyt äkkiä lapset, kun olet vielä nuori". Siis ihminen, joka tasan tietää suurimman toiveemme. Koin tuon ja muutaman muun vastaavanlaisen töksäyttelyn tahallisena kiusaamisena. Kuka oikeasti sanoo noin ja miksi?! Ei ystävä tee noin! Noiden kommenttien jälkeen välillemme repesi kuilu, jonka jälkeen en edes ole voinut kertoa, että nyt olemme hoidoissa, vaikka toki hän sen arvaa. Olemme edelleen osa samaa ystäväpiiriä, mutta koin töksäyttelyt niin tahallisina ja käsittämättöminä puukkoina, että en ole enää puoleentoista vuoteen puhunut sanallakaan tilanteestamme. En usko, että välimme palautuvat koskaan enää vilpittömiksi.

Mutta on se lapsettomuuden - valtavan kipupisteen - paljastaminen lähentänytkin. Ja aina lähentänyt aiemmin kerrottua lukuun ottamatta. Kuinka ihanaa myötätuntoa olen saanut ystäviltä ja kuinka elämää suurempiin keskusteluihin se on vienyt. Parhaimpia hetkiä ovat olleet ne, kun ystävät eivät ole edes yrittäneet neuvoa, vaan todenneet kanssani yhteen ääneen, että voi paska. Jos joku on itkenyt kanssani, on se ollut lähintä tukemista. Erään vähän etäämmän ystävän kanssa otimme jättiharppauksen kohti toisiamme, kun jaoimme lapsettomuuskokeuksia, hän entisenä, minä nykyisenä lapsettomana.

Huomaan, että olen alkanut vältellä ihmisiä, jotka puhuvat ainoastaan lapsistaan eivätkä kysele minun kuulumisia lainkaan. Ei tarvitse kysyä lapsiasioista, vaan yleisesti, että mitä kuuluu. Mitä se sellainen on, että nähdään vain puhuakseen omista lapsista. Uskon, että näillä kokemuksilla pyrin välttämään viimeiseen asti tuollaista yksisuuntaista tietä. Nytkin kyselen kohteliaasti sekä lasten että erityisesti ystäväni kuulumisia. Olen joskus jopa kysynyt erikseen, että mitä sinulle  kuuluu, kun ensimmäiseen kuulumiskyselyyn on vastattu lapsen kuulumisilla. 

Sosiaalinen media ärsyttää välillä. Mietin, että piilotanko ne tutut ja hyvätkin ystävät, jotka päivittävät jatkuvalla syötöllä vauvakuvia univelkaisine outoine hashtageineen. Olen kuitenkin päättänyt hyväksyä nekin. Ei se helppoa ole. Toivoisin olevani teflonia, johon moinen ei tartu, mutta kyllä ne huonolla hetkellä riipaisevat. Joskus jopa salaa toivon, että olisipa tuo vauva tosi itkuinen ja tuntisipa tuo äiti itsensä tosi yksinäiseksi. Hirveää! Kehtasinko sanoa tuon ääneen? Vaikka on kiusallista lausua ääneen tällaista kateellisuutta, en usko, että olen ainoa, joka tuntee tällaisia katkeruuden kalkkeja.

Summa summarum olen kuitenkin äärettömän kiitollinen ystävilleni. On heillekin varmasti vaikea rako tukea ystävää pystymättä kuitenkaan muuttamaan tilannetta. 

Ei tästä selviäisi ilman ystäviä. Ei elämästä selviäisi ilman ystäviä.

"Mistä tunnet sä ystävän

Onko oikea sulle hän

Ajat ankeimmat selvittää

Kuka viereesi jää

Kun on sinulla vaikeaa

Ja kun tarvitset auttajaa

Sillon ystävyys punnitaan

Menee muut menojaan"

Sano se kuvin

Kaikki kuvat lainattu Googlen kuvahaun avulla

Kertomisen voimasta

Olen puhunut lapsettomuudesta joidenkin ystävieni kanssa. Tai oikeastaan aika monenkin ystävän kanssa. Niiden, jotka kysyvät suoraan ja niiden, jotka ovat niin lähellä, ettei oikein osaa olla kertomattakaan.

Olemme kuitenkin pitäneet lapsettomuuden ja hoidot salassa perheiltämme. Omien vanhempieni kohdalla olen ajatellut, etten halua lisätä heidän huoltaan. Ajattelin, että tässä kertomisessa pätee matematiikka, jossa jaettu asia ei jakaannu pienempiin osiin, vaan kertautuu levitessään tuskana lähipiirille. Mietin, että omaa stressiäni ei lievitä se, että tiedän äitini jossain olevan surullinen ja toivovan samaa ihmettä, ehkä kyselevän asiasta jatkuvasti.

Saimmekin asian pidettyä vanhemmiltani melkein kaksi vuotta. Jopa ne hetket, kun kysyttiin suoraan, että "no milloinkas sitä teille tulee vauva" ja kun häkellyksissäni vastasin jotain ympäri pyöreää.

Kertomattomuudesta tuli kuitenkin valtava virtahepo olohuoneeseen. Kun kerroin kuulumisia eli puhuin niitä näitä lapsettomuusvirtahepo katsoi minua mielessä ja väistin kerta toisensa jälkeen sen katseen. En puhunut asiasta, puhuin kaikesta muusta. Lopulta kuitenkin virtahepo kasvoi kasvamistaan ja lopulta asia kävi ilmi.

Olin lomamatkalla äitini kanssa viime viikolla. Ehdimme jo lentää lomakohteeseen, ja olin miettinyt monia, monia kertoja etukäteen, kerronko asiasta yhteisellä reissulla. Kun pääsimme määränpäähän ja menimme kahvilaan, asian tuska tuli fyysisenä reaktiona päälle. Yrittäessäni ottaa leivästä kiinni käteni tärisivät heiluivat niin, että oli pakko puhaltaa salailun peli poikki. En voi rehellisesti olla läsnä, en kertoa kuulumisiani, kun en kerro mikä kaikista suurin puhaltaa jatkuvasti niskaan.

Sitten täräytin asian suoraan. Juuri kuin se on. "Äiti, meillä on ollut vähän vaikeaa." "Äiti, oon ollut kaksi kertaa raskaana, mutta saanut keskenmenon." "Äiti, nyt me vaan uskotaan, toivotaan ja luotetaan lääketieteeseen." Itkin ja kerroin. Koko kahden vuoden. Epäloogisesti ja välillä varmasti epäselvästi, mutta puhuin.

Ja kuinka helpotti.

Uskomatonta, kuinka olohuoneen virtahepo muuttui tomuksi ja lensi tuulen mukana pois. Oli todella helpompi hengittää. Kun sain asian ulos, siitä puhuttiin loman aikana vielä useasti. Oli hyvä, että kerroin. Näköjään asia sittenkin jakaantui, ei kertaantunut.

Arvon "kollegat", puhukaa! Siis oikeasti, PUHUKAA!

Simpukka

Lapsettomien yhdistys Simpukka ry jakaa tietoa ja tarjoaa tukea:

http://www.simpukka.info/

kuva täältä