Murtuva zen

Alkukierrosta, oikeastaan ensimmäisen parin päivän pettymyksen jälkeen, mielentila on lähes poikkeuksetta aina rauhallinen, jopa zen. Luotan maailmankaikkeuden mahtiin ja kerään toivoa kierron keskikohtaan. Syön clomit tai letrot. Alan juoda greippimehua ja syödä erityisen paljon vitamiineja. Koitan urheilla ja levätä. En koe kamalaa painetta.

Nyt on kiertopäivä 10, ja mieleni alkaa taittua jännityksen ja kovan odotuksen pariin. "Älä ajattele liikaa!" "Älä murehdi!" "Älä stressaa!" "Älä mieti tuota virtahepoa vieressä - äh, mietit juuri!" Toive on niin valtava, että se murentaa zen-tilaa ja tekee hermostuneesti.

Aion tässä kierrossa pitkästä aikaa tikuttaa ovulaation. Söin toista kertaa clomeja (viimeksi tuli kaksi follikkelia) ja aion ovulaation aikoihin syödä Primaspania (=aspiria) tukilääkeenä. Olen syönyt niitä aiemminkin, mutta enemmän alkukiertoon; nyt syönkin loppukiertoon.

Lähestyvä ovulaatio tuo myös "väkisinmakaamisen". Seksi on ihanaa, mutta onhan se rehellisesti sanottuna myös tosi tavoite-, ei nautinnonhakuista näissä puuhissa.

Alkukierto ihan mukavaa - loppukierto tuskaa. Maailmankaikkeuden yin ja yan.

PS. Kuulin pitkästä aikaa tällä viikolla taas neuvon, että lapsi kuulemma tulee, kun lopettaa yrittämisen. OK.


Kuva täältä

5. kiertopäivä - toivon kokoamista ja pillereitä

Olipas runsaat kuukautiset. Mietin että yritteliköhän keho taas raskautua, kuten on epäonnistuneesti koitellut jo aiemmin.

Aloitin tähän kiertoon omatoimisesti Clomifenit. Olen käyttänyt niitä kerran aiemminkin, jolloin kehittyi ekaa kertaa kaksi follikkelia. Letrozolilla on tullut sitä yhtä aina. Monikkoraskaushan on clomeilla todennäköisempää, mutta niin  raskautuminenkin: mitä enemmän on käytössä munasoluja, sitä parempi on todennäköisyys natsata. Mietin uskallanko käyttää lääkkeitä  itsekseni, mutta uskallan. Epätoivoiset ajat vaativat epätoivoisia tekoja.

Olen syönyt Aspirinia aiempina kiertoina yhden päivässä, sillä luin sen olevan Yhdysvalloissa ihan normaali  tukilääkitys hedelmöityshoidoissa. Niiden avulla ymmärtääkseni kohdun(kin) verenkierto paranee. Mietin jättäväni kuitenkin ne tässä kierrossa pois. Kokeillaan uusia yhdistelmiä.

Aion harrastaa liikuntaa enemmän. Se on myös mielenterveysteko. Olen huomannut odottavani joulua ja sen rauhaa. Tule joulu kultainen.

Aina joskus (häpeästä ja syyllisyydestä)

Aina joskus koen häpeää ja syyllisyyttä lapsettomuudesta. PCOS-viitteiden jälkeen olen välillä tuntenut syyllisyyttä siitä, että tämä lapsettomuus on oma vikani ja että olen sen aiheuttanut valinnoillani eli elämäntavoillani. Puolet PCOS-oireisista on ylipainoisia. Taulukoiden mukaan olen normaalipainoinen, vaikka peffaa ja vatsamakkaraa onkin. Mietin että olenko syönyt itseni sairaaksi. Olenko juonut liian vähän vettä ja jättänyt aerobicit viime vuosina. Muuten olen terve ja olin sujut ulkonäköni kanssa, mutta tämä keikautti laivan.

Aina joskus koen  myös häpeää tästä diagnoosista. Siitä että olenko nautiskellut ja laiskotellut itseni lapsettomaksi. Että kelaakohan tututkin salaa, että oma vika.

Hävettää tunnustaa, mutta joskus kun näen tosi ison äidin pahan ilman linnut lentävät ylläni ja mietin että miksi tuon keho sitten toimii eikä minun.

Mietin että alkaisin laihdutuskuurille. Psykologi sanoi ettei mikään ruokavalio tätä muuta, mutta eikö? 5-10 % painon pudotus saattaa kuitenkin lisätä raskauden mahdollisuutta.

Bloody hell

Sieltä ne taas tulivat: menkat. Voihan vittu, kirjaimellisesti.
Anteeksi karkea kieleni, haaveeni juuri romuttui.

kuva täältä

Isäinpäivänä

Isäinpäivä. Lapsettoman isäinpäivä.

Päätin etukäteen, etten jauha tänään lapsettomuussurkua miehelleni, ei-isälle. Kysyin kuitenkin, että tuntuuko pahalta. Ei kuulemma tunnu, kun ei tunnu miltään eli aika yhdentekevää. Sitten mietimme, voiko kaivata sitä, mistä ei tiedä. Kyllä voi. Lapseton tuntee sen joka solullaan - jopa munasolullaan.

Ihan pikkuisen kuitenkin itkin salaa. Jäin siitä heti kiinni. Minilohdutus ja vaihdoin ajatukset muuhun. Toukokuussa äitienpäivänä en varmaan voi avata In-Your-Face-Bookia koko viikonloppuna. Viime äitienpäivänä avasin, ja se oli reilu viikko ensimmäisen keskenmenon jälkeen. En edes muista, miltä se tuntui. Pahalta uskoisin.

Isäinpäivänä kuitenkin kiitos omalle isälle. Hänestä tulisi mitä parhain vaari!

Kirjavinkkausta

Luin kesällä useita kirjoja lapsettomuudesta. Suosittelen sitä myös muille! 

Ensimmäisellä kerralla luin lapsettomuuskirjaa kirjastossa ja nyyhkin salassa nojatuolin ja ison toppatakin suojissa. Esitin (huonosti) flunssaista, kun pyyhin nenääni ja niistin jatkuvasti. Seuraavalla kerralla lainasin kirjoja kotiin. Lainatessani toivoin, ettei kukaan näe minua kyseisten kirjojen kanssa ja piilottelin kirjapinoa kuin konsanaan vanha pervo pornolehtiä takin liepeiden sisällä. Jännä, miten se tuntuikin niin salattavalta asialta. Sain kirjoista kuitenkin paljon tukea ja opin uutta. Lämmin suositus!

 

Mahtavaa, että meillä on kirjastoja, joista voi ilmaiseksi lainata hyvää luettavaa eli uusia ajatuksia!

Kauneus/kauheus

Ei pelkästään se että olo on paska, mutta että näyttääkin vielä paskalta! Teini-iässä ihoni oli täydellinen smooth, toisin kuin muilla samanikäisillä. Nyt tilanne on täysin päinvastoin. Tämä-kin liittyy siihen lääkärien epäilemään PCOS:ään.

Ovulaation induktioon syömäni lääkkeet ovat ihoni vihollinen: naama (kasvojen "T-alue")  kukkii kuin juhannuspelto, kun lääkkeet alkavat purra. Saati se, mitä se on muutama päivä ennen menkkojen alkuja. Iho on aivan kipeä, kun ihon alle ilmestyy jättimäisiä näppyjä. Ei auta kuorinta, ei auta superrasvat. Onko muilla vastaavia ongelmia? Mistä apu? Auttaako, jos jättää maitotuotteet hyllyyn? Entä viljat? Syvä huokaus...

Lapsettomana ystävyyssuhteissa

Vuosi sitten kun lapsettomuustutkimuksiamme ei ollut vielä aloitettu, en tunnistanut yhtään kuvauksia siitä, kuinka lapsettomuus voi käydä sosiaaliseksi esteeksi. Nyt ensimmäisten tuloksettomien hoitojen ja yli kahdenkymmenen kuukautispettymyksen jälkeen olen tavoittanut nuo sosiaaliset ongelmat. Toki toisten vauvailo, josta kirjoitin aiemmin on yksi näistä ongelmista, mutta on niitä muitakin.

Ystävyyssuhteissani lapsettomuuden kertominen on yleensä lähentänyt välejäni ystäviini. Mutta on minulla kokemusta myös päinvastaisesta. Kun yksi ystävistäni kuuli pari vuotta sitten, että alamme yrittää "lapsentekoa", hänkin yhtäkkiä keksi saman kahden kuukauden Tinder-tuttavuuden kanssa. Hän tietenkin pamahti heti siunattuun tilaan, toisin kuin minä. Raskaaksi tulemisen jälkeen ja vauvan saatuaan hän on usein korostanut omaa onnistumistaan ja jopa suoraan neuvonut, että "tee nyt äkkiä lapset, kun olet vielä nuori". Siis ihminen, joka tasan tietää suurimman toiveemme. Koin tuon ja muutaman muun vastaavanlaisen töksäyttelyn tahallisena kiusaamisena. Kuka oikeasti sanoo noin ja miksi?! Ei ystävä tee noin! Noiden kommenttien jälkeen välillemme repesi kuilu, jonka jälkeen en edes ole voinut kertoa, että nyt olemme hoidoissa, vaikka toki hän sen arvaa. Olemme edelleen osa samaa ystäväpiiriä, mutta koin töksäyttelyt niin tahallisina ja käsittämättöminä puukkoina, että en ole enää puoleentoista vuoteen puhunut sanallakaan tilanteestamme. En usko, että välimme palautuvat koskaan enää vilpittömiksi.

Mutta on se lapsettomuuden - valtavan kipupisteen - paljastaminen lähentänytkin. Ja aina lähentänyt aiemmin kerrottua lukuun ottamatta. Kuinka ihanaa myötätuntoa olen saanut ystäviltä ja kuinka elämää suurempiin keskusteluihin se on vienyt. Parhaimpia hetkiä ovat olleet ne, kun ystävät eivät ole edes yrittäneet neuvoa, vaan todenneet kanssani yhteen ääneen, että voi paska. Jos joku on itkenyt kanssani, on se ollut lähintä tukemista. Erään vähän etäämmän ystävän kanssa otimme jättiharppauksen kohti toisiamme, kun jaoimme lapsettomuuskokeuksia, hän entisenä, minä nykyisenä lapsettomana.

Huomaan, että olen alkanut vältellä ihmisiä, jotka puhuvat ainoastaan lapsistaan eivätkä kysele minun kuulumisia lainkaan. Ei tarvitse kysyä lapsiasioista, vaan yleisesti, että mitä kuuluu. Mitä se sellainen on, että nähdään vain puhuakseen omista lapsista. Uskon, että näillä kokemuksilla pyrin välttämään viimeiseen asti tuollaista yksisuuntaista tietä. Nytkin kyselen kohteliaasti sekä lasten että erityisesti ystäväni kuulumisia. Olen joskus jopa kysynyt erikseen, että mitä sinulle  kuuluu, kun ensimmäiseen kuulumiskyselyyn on vastattu lapsen kuulumisilla. 

Sosiaalinen media ärsyttää välillä. Mietin, että piilotanko ne tutut ja hyvätkin ystävät, jotka päivittävät jatkuvalla syötöllä vauvakuvia univelkaisine outoine hashtageineen. Olen kuitenkin päättänyt hyväksyä nekin. Ei se helppoa ole. Toivoisin olevani teflonia, johon moinen ei tartu, mutta kyllä ne huonolla hetkellä riipaisevat. Joskus jopa salaa toivon, että olisipa tuo vauva tosi itkuinen ja tuntisipa tuo äiti itsensä tosi yksinäiseksi. Hirveää! Kehtasinko sanoa tuon ääneen? Vaikka on kiusallista lausua ääneen tällaista kateellisuutta, en usko, että olen ainoa, joka tuntee tällaisia katkeruuden kalkkeja.

Summa summarum olen kuitenkin äärettömän kiitollinen ystävilleni. On heillekin varmasti vaikea rako tukea ystävää pystymättä kuitenkaan muuttamaan tilannetta. 

Ei tästä selviäisi ilman ystäviä. Ei elämästä selviäisi ilman ystäviä.

"Mistä tunnet sä ystävän

Onko oikea sulle hän

Ajat ankeimmat selvittää

Kuka viereesi jää

Kun on sinulla vaikeaa

Ja kun tarvitset auttajaa

Sillon ystävyys punnitaan

Menee muut menojaan"

Piinapäivät

P I I N A P Ä I V Ä T,  piinaavat ja hermostuttavat päivät ennen odotettuja kuukautisia. Huomaan nytkin, vaikkemme ole olleet hoidoissa enää tässä kuussa, että mietin joka vessareissulla ja niiden väleissäkin, että joko alkaa verenvuoto ja että mikähän oli tuo vihlaisu tai särkeekö rintoja. Ja vaikka joka tulokseton kuukausi vihloo ja rinnat on arat, mietin salaa samat toiveikkaat ajatukset.

Niinä kahtena kertana, kun olen tehnyt positiivisen raskaustestin, olen ensin vuotanut verta päivän tai pari, ja vasta outojen minimenkkojen jälkeen on herännyt epäilys. Sitten olen plussannut ja myöhemmin vuotanut tyhjäksi. Tällä historialla siis menkkojenkin alku ei vielä vie kaikkea toivoa, vaan minä toiveikas hölmö silti toivon.

Koulun biologian tunneilla on muuten aina opetettu, että kuukautisia ei tule, kun on raskaana. Ja että raskaaksi tulee suojaamattomassa yhdynnässä. No eipä se aivan näin aina menekään.

Söin tässä kierrossa omatoimisesti Letrozoleja ovulaation induktioon. Olin kuitenkin reissussa ne oletetusti parhaat päivät. En kyllä tehnyt mitään ovulaatiotestejä, kun joku monista lääkäreistä joskus sanoi, että ei kannata tehdä niitä itseä stressaamaan. Olen muutenkin yrittänyt olla nyt rennompi. Siis yrittänyt. En ole edes tarkastanut WomanLog-applikaatiosta, monesko kierron päivä on nyt. Ehkä joku 26.? Alan yleensä tuhruttamaan (en heti vuoda kunnolla)  joskus näillä main.

Joulukuussa aion syödä omatoimisesti viimeiset lääkekaapin Clomifenit, juoda hampaat pilalle greippimehusta, harrastaa seksiä paljon ja lopulta laittaa kädet ristiin joulun ihmeen toivossa.

Haavehetket

Onko teillä muilla sellaisia konkreettisia hetkiä, joita odotatte äitiydessä?  Ei vain sitä isoa "haaveena tulla vanhemmaksi", vaan joitain pieniä hetkiä tai tapahtumia, joita odotat tapahtuvan.

Minä odotan 

   sitä kun saa sanoa kaikille, että olen raskaana ja voi vittu, että oli vaikea tie.

   sitä kun mieheni kirjoittaa tekstarit isovanhemmille ja ystäville synnäriltä.

   sitä kun ristiäisissä pidän kaulassa mummoni vanhaa kaulakorua, sylissä vauvaani.

   sitä että saan laittaa lastenhuoneeseen lastenkirjoista täyttyvän  kirjahyllyn ja huoneen nurkkaan tiipiin!

Voimalaulu

"Näytä mulle padotun virran vimma
Tao sydämeeni sokea usko
Anna mulle haavoitetun karhun voimat, oi voimalintuni

Opeta vanhan vaahteran nöyryys
Ja hohda silmiini valoa
Anna mulle jotain puhdasta, jotain mihin uskoa"

Toisten vauvailo

Huh. Ystävä saa lapsen. Toinen ystävä saa lapsen. Se ystävä, jolla oli lapsettomuusongelmia, saa lapsen. Kaikki saa lapsen - paitsi minä.

Olen työssä, jossa olen jatkuvasti lasten kanssa. Eräs päivä pieni poika tuli surullisena luokseni. Kertoi, että nuo vaan koko ajan puhuu siitä pelistä, jota mä en oo saanut. Sitten poikaa vähän itketti. Voi kuinka pystyin samaistumaan. Nuo vaan koko ajan puhuu siitä lapsesta, jota mä en oo saanu. Ja se ulkopuolisuus - se pienen pojan ja minun - on tosi riipivää. Sekoitus kateellisuutta ja haikeutta.

Olen mielestäni pystynyt vastaanottamaan ystävien lapsiuutiset kohteliaalla pokerinaamalla. Kotona sitten olen itkenyt silmät päästä toisen ilouutisesta. Yksi läheisimmistä ystävistäni kärsi sekundaarista lapsettomuudesta. Vaikka meillä se on primääriä, koin silti tilanteemme samanlaiseksi. Oli sielunsisko. Oli hetken sielunsisko. Sitten hänkin kertoi sen: "Meille tulee vauva." Tai itse asiassa minä kysyin, että miten tässä kierrossa kävi. Onnittelin, vaikka minusta potkaistiin ilmat pihalle. Tähän se järkiblaablaa siitä, kuinka toisten onni ei ole itseltä pois. Ei olekaan, mutta se alleviivaa oman surun neonväreillä. Tai kuten tuolle sielunsiskolle sanoin: "Minusta tuntuu, että me olimme yhdessä vierekkäisissä pyötätuoleissa käsi kädessä. Sitten sinä nousit ja minä jäin siihen pyörätuolin vangiksi, kun sinä kävelit pois."

"Game face on", sanon itselleni kun kuulen tai aavistan kuulevani vauvauutisia. Ei kuitenkaan viitsi peittää toisten aurinkoa sanomalla, että voihan paska.

Piikittelykauhu

Jos kuvailisin tämän hetken fiilistä tulevista kevään ivf-hoidoista, niin sana olisi ehkä  K A U H U .

Kauhistuttaa:
   1) pettymys - joka toki on läsnä jatkuvasti
   2) itsensä piikittäminen
   3) munasolujen keräys
   4) mahdollinen hyperstimulaatio (kohonnut riski)


Konkreettisin pelko noista on piikittäminen! Siis itsensä piikittäminen. Voi yök ja tärisevät kädet. Joudun varmasti harjoittamaan melkoisia zen-mestarin keskittymistaitoja, että suoriudun hommasta ensimmäisen kerran.

Ei kai se voi olla niin paha? Vai onko?

Lapsettomuuskaapista ulos

Luin jutun henkilöstä, joka tuli kaapista ulos seksuaalisen suuntautumisensa osalta. Asia oli vaikea lausua ääneen, mutta sen kerrottua vapautui niin suuri määrä energiaa, että ihminen kuin syntyi uudelleen. Kuten aiemmin kerroin tulin vihdoin vanhemmilleni ulos lapsettomuuskaapista. Yritin muka säästää heitä tältä omalta kivultani ja estää heitä tuntemasta surua. Nyt kun asia on tiedossa, minusta tuntuu että suuri jäämassa lähti liikkeelle. Tältä tuntunee ainakin jossain määrin kaapista ulos tuleminen. Kummallinen huojennus.

Tällainen minä olen - rehellisesti.

Miehen tuska

Olen kovasti miettinyt, mikä on miehen rooli tässä elämäntilanteessa. Tottakai asia on yhteinen, no doubt about it, mutta mitä olisi elää tätä ilman fyysisiä kokemuksia hoidoista, kuukautisista ja keskenmenoista.

Meillä asian työstämisessä on selvästi roolit, jossa minä ulvon, että mistään ei tule mitään; kokoan itseni; teen kaikki vippaskonstit kierron alussa ja puolivälissä; jännitän, tunnustelen ja jännitän; romahdan; ulvon, ettei tästä mitään tule. Mies on tukipilari. Ankkuri. Järjen ääni. Rauhoittaja. Se rakkain ihminen, joka suhtautuu asiaan järjellä ja suurella luottamuksella tieteeseen.

Kävin vajaa pari kuukautta sitten puhumassa (itkemässä) lapsettomuuteen paneutuneella psykologilla. Hän kovin painotti sitä, että mies suree yhtä lailla. Eri tavalla, mutta suree. Uskon kyllä ja tiedän, että mieheni suree. Vaikka kyyneleitä ei ole juuri tullut, on tämä varmasti jättänyt häneenkin jäljen. "Vuorovedoin", sanoi psykologi. Se oli minusta ihanasti sanottu. Tulee, ja on tullutkin, hetkiä, kun minun on pitänyt olla lohduttaja. Onneksi olen voinut välillä olla se, joka tsemppaa. Edes sen arviolta 4% kerroista.

Olen niin onnellinen, että olen joutunut kokemaan tämän onnettomuuden juuri tuon ihmisen kanssa. Olen monesti lukenut, että lapsettomuus voi ajaa pariskunnat vastakkain, mutta meillä se on tuonut meitä lähemmäs: onhan meillä yhteinen vastustaja, jota vastaan käymme jatkuvaa taistelua.

Sano se kuvin

Kaikki kuvat lainattu Googlen kuvahaun avulla

Kertomisen voimasta

Olen puhunut lapsettomuudesta joidenkin ystävieni kanssa. Tai oikeastaan aika monenkin ystävän kanssa. Niiden, jotka kysyvät suoraan ja niiden, jotka ovat niin lähellä, ettei oikein osaa olla kertomattakaan.

Olemme kuitenkin pitäneet lapsettomuuden ja hoidot salassa perheiltämme. Omien vanhempieni kohdalla olen ajatellut, etten halua lisätä heidän huoltaan. Ajattelin, että tässä kertomisessa pätee matematiikka, jossa jaettu asia ei jakaannu pienempiin osiin, vaan kertautuu levitessään tuskana lähipiirille. Mietin, että omaa stressiäni ei lievitä se, että tiedän äitini jossain olevan surullinen ja toivovan samaa ihmettä, ehkä kyselevän asiasta jatkuvasti.

Saimmekin asian pidettyä vanhemmiltani melkein kaksi vuotta. Jopa ne hetket, kun kysyttiin suoraan, että "no milloinkas sitä teille tulee vauva" ja kun häkellyksissäni vastasin jotain ympäri pyöreää.

Kertomattomuudesta tuli kuitenkin valtava virtahepo olohuoneeseen. Kun kerroin kuulumisia eli puhuin niitä näitä lapsettomuusvirtahepo katsoi minua mielessä ja väistin kerta toisensa jälkeen sen katseen. En puhunut asiasta, puhuin kaikesta muusta. Lopulta kuitenkin virtahepo kasvoi kasvamistaan ja lopulta asia kävi ilmi.

Olin lomamatkalla äitini kanssa viime viikolla. Ehdimme jo lentää lomakohteeseen, ja olin miettinyt monia, monia kertoja etukäteen, kerronko asiasta yhteisellä reissulla. Kun pääsimme määränpäähän ja menimme kahvilaan, asian tuska tuli fyysisenä reaktiona päälle. Yrittäessäni ottaa leivästä kiinni käteni tärisivät heiluivat niin, että oli pakko puhaltaa salailun peli poikki. En voi rehellisesti olla läsnä, en kertoa kuulumisiani, kun en kerro mikä kaikista suurin puhaltaa jatkuvasti niskaan.

Sitten täräytin asian suoraan. Juuri kuin se on. "Äiti, meillä on ollut vähän vaikeaa." "Äiti, oon ollut kaksi kertaa raskaana, mutta saanut keskenmenon." "Äiti, nyt me vaan uskotaan, toivotaan ja luotetaan lääketieteeseen." Itkin ja kerroin. Koko kahden vuoden. Epäloogisesti ja välillä varmasti epäselvästi, mutta puhuin.

Ja kuinka helpotti.

Uskomatonta, kuinka olohuoneen virtahepo muuttui tomuksi ja lensi tuulen mukana pois. Oli todella helpompi hengittää. Kun sain asian ulos, siitä puhuttiin loman aikana vielä useasti. Oli hyvä, että kerroin. Näköjään asia sittenkin jakaantui, ei kertaantunut.

Arvon "kollegat", puhukaa! Siis oikeasti, PUHUKAA!