Puolentoista vuoden lapsitoiveen aikana on saanut elää kyllä valtavan tunteiden vuoristoradan. Vaikka syödyt lääkkeet ja hetkeksi alkaneet raskaudet ovat kuormittaneet ja kipeyttäneet kehoa, koen että tunteet toivosta epätoivoon ovat olleet fyysisiä haasteita suurempia.
Kiertojen peruskaavana on yleensä ollut se, että kuun ensimmäisen viikon loppuun mennessä kasvaa sisukkuus ja taistelutahto. Lääkkeitä syödään munasolun kehittymiseksi ja mielessä on pieni valonkaje: ehkäpä tässä kierrossa.
Kierron puolivälissä kuulostellaan ovulaation oireita, käydään kontrolliultrassa ja pidetään sormet muttei jalkoja ristissä. Puolivälissä aiemmat epäonnistuneet yritykset unohtuvat.
Sitten alkaa se piinaavin osuus. Kun oletettuihin kuukautisiin on enää vajaa viikko on jokainen vessareissu paineistettu sillä, että "älä vuoda verta, älä vuoda verta!" Kuukautiseni alkavat aina pienellä muutaman päivän tiputteluvuodollalla (keltarauhasongelmia???), joten kun ensimmäiset veripisarat ilmestyvät alkaa mieli
"Taas näin!" "Ei voi olla totta!" "Me ei I K I N Ä saada lasta?"
"Miten mun elämälle käy?" "Jos mä en oo äiti, niin mikä mä oon?"
"Olen maailman viimeinen ihminen, joka ei saa omaa lasta?"
"Mikä meni vikaan?" "Miksi olen viallinen?"
Jokakuukautinen valtava pettymys on kamala isku itselle, mutta tottakai myös miehelle, joka yrittää tsempata, tukea ja lohduttaa. Meillä minä olen se huutoitkua huutava tunne, mies tukipylväänä pystyssä pysyvä järki. Hän jaksaa tilastojen todennäköisyyksien olevan vielä meidän puolella. Minä taas pelkään, että kun olemme jo tässä lapsettomuuden vähemmistössä, niin huono tuuri jatkaa meidän varjostamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti