Huh, se viimeinenkin inseminaatioarpa tuli raaputettua - tuloksettomana.
Ovulaation induktioon käytettiin tällä kertaa Clomifenia, ja vaste lääkkeelle olikin hyvä: ultrassa pullisteli vihdoin kaksi follikkelia ja kolmaskin yritti perässä, muttei onneksi yhtä isona. Muutenhan hoitoa ei olisi voitu tehdä. Kohdun limakalvo oli kunnossa, ja siittiöiden määrä ja laatu hyvä.
Mutta mitä sitten kävi?
Käytin tulilääkityksenä progesteronilisää, Lutinusta. Vatsa oli sekaisin koko piina-ajan. Liekö niin paljon progesteronia? Lämmöt nousivat kuumeen puolelle, mikä oli poikkeuksellista, sillä vauvakuume on ollut ainoa kuume vuosikymmeneen. Rinnat aristi ja koko ajan oli jotenkin erilainen olo. Olin varma, että NYT.
Mutta ei.
Testipäivänä täysin yksiselitteinen negatiivinen viiva. Kahden päivän päästä verivuoto. Toki kun menkat myöhästyivät tuon kaksikin päivää, niin toivo ehti jo hengittämään niskaan. Kun vuoto alkoi täydeltä teholta eilen, olin aivan lyöty. Itku on ollut erityisen herkässä. Itkin pettymystä ja katkeruutta. Itkin että multa on viety usko ja toivo ja itsetunto. Supersankarimieheni kuitenkin jaksoi ja jaksaa kannatella. Onneksi uskon ja toivon myötä rakkaus ei ole valunut pois.
Tänään soitin lapsettomuusklinikalle. Siirrymme nyt IVF-jonoon, jossa jonon häntä on helmi-maaliskuussa. Ehdin jo googlailla musta pilvi pään päällä pistoshoidoista ja munasolujen keruusta. Voi helvetti!
En päässyt vieläkään kirjoittamaan, "vihdoinkin raskaana" -blogipostausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti